Missä vaiheessa elämää sitä alkaa miettimään, että kuinka erilainen on ja kehen siinä hetkessä itseään vertaa? Vaikea tasan tarkkaan muistaa, mutta sen tiedän, että jossain vaiheessa sisäistin ne asiat mitä ihmiset ympärilläni pitivät normaalina. Kuka sitten määrittelee sen, mikä on normaalia? Mikä on se muotti, johon meitä jokaista eri tilanteissa ja paikoissa pusketaan? Näitä asioita pohdin samalla, kun yritän mennä ajassa taaksepäin, to unlearn out of the ways I think, see things and ultimately excist.
Paine olla täydellinen ja todistaa oma arvonsa
Oma erilaisuus on johtanut useasti huijarisyndrooman kanssa painimiseen. Paine olla täydellinen ja todistaa oma arvonsa paikoissa, joissa ei yleensä näe samannäköisiä ihmisiä. Silmät hapuilevat uusia roolimalleja, jotka rikkovat normeja – muottia siitä, miltä esimerkiksi yritysjohtaja tai kumppani näyttää.
Jatkuvasti herään siihen, miten moneen osa-alueeseen normeista johtuva huijarisyndrooma vaikuttaa. Loman jälkeen töihin paluu on nostanut huijarisyndrooman vahvasti pinnalle. Taustalla vaikuttaa vääristynyt ajatus omasta kyvykkyydestä ja pelko “huijariksi paljastumisesta”. Tällaiset ajatusmallit, mitä vastaan yritän kamppailla heijastuvat omaan hyvinvointiin ja pahimmillaan se on johtanut esimerkiksi loppuunpalamiseen tai omaan kuoreen vetäytymiseen.
Normien rikkominen on keino vapautua
Mikä sitten ajaa yksilöä kokemaan huijaritunteita? Tuntuu, että taustalla on pinttyneitä normeja, joiden rikkominen on ainoa keino vapautua niistä fiiliksistä, että mä en riitä sellaisenaan. Viimeisimmässä PFT jaksossa puhuimme oman arvon löytämisestä, mistä se kumpuaa, millaisia tunteita herää, kun astuu uusiin tilanteisiin sekä siitä, miten on kamppaillut työelämässä huijarisyndroomasta. Saanko olla vaan mä vai pitääkö mulla olla jotain meriittejä tai titteleitä esittää, jotta voin perustella oman olemassaoloni? Mihin mun omanarvontunto perustuu? Siihen kuka olen vai siihen mitä teen? Onks ne toisaalta eri asioita?
Opmerkingen